Tekstivastine Tiedekirjan podcast-jaksosta Diasporan Viipuri

Uutiset   8.10.2021 12.57

Tämä on tekstivastine Tiedekirjan podcast-jaksosta Diasporan viipuri. Tiedekirjan podcastsarja esittelee tieteellisiä seuroja ja niiden julkaisemia teoksia. Teokset löytyvät tiedekirjan verkkokaupasta.(link is external) Tiedekirjan podcastit löytyvät Soundcloudista(link is external) ja Spotifystä.

Tässä jaksossa Satu Gröndahl ja Pentti Paavolainen keskustelevat Diasporan Viipuri toimitteesta. Sen on tuottanut Viipurin suomalainen kirjallisuusseura. Gröndahl ja Paavolainen ovat molemmat Viipurin suomalaisen kirjallisuusseuran jäseniä. Kirja löytyy Tiedekirjan verkkokaupasta.

 

Tekstivastine: Tiedekirja: Diasporan viipuri

 

Intro: Tutustu tieteeseen kuuntelemalla tiedekirjan podcasti. Aiheena Viipurin suomalainen kirjallisuusseura ja sen toimitesarja, ja etenkin viimeisin toimite nimeltään Diasporan Viipuri.

 

Satu Gröndahl: Hyvät kuulijat, tässä podcastissa keskustellaan Viipurin suomalaisesta kirjallisuusseurast ja sen toimitesarjasta. Viipurin suomalainen kirjallisuusseura on perustettu vuonna 1845 ja se on Suomen vanhimpia yhä toimivia seuroja. Haastateltavana on seuran kunniapuheenjohtaja, teatteritieteen dosentti, Pentti Paavolainen. Hän toimi VSKS:n puheenjohtajana 10-vuoden ajan vuoteen 2020 asti. Minä olen Satu Gröndahl kotimaisen kirjallisuuden dosentti ja VSKS:n hallituksen jäsen. Me keskitymme keskustelussamme Viipurin suomalaisen kirjallisuusseuran tieteelliseen julkaisutoimintaan, kerrottakoon kuitenkin seurasta lyhyesti sen verran, että se vaalii Viipurin kirjallista ja kulttuurista perintöä. Ja se järjestää myös keskusteluja ja esitelmätilaisuuksia. Seura pitää yllä digitaalista viipuri.fi -portaalia, jossa on laajat ja jatkuvasti täydentyvät kuva- ja tekstiarkistot. Pentti sinä toimit pitkään VSKS:n toimitesarjan päätoimittajana. Olit priimusmotor käynnistettäessä kuusiosaista Viipuri, kulttuurin kaupunki -sarjaa. Kokonaisuutta pohjustava osa monikulttuurisuuden ajan Viipuri ilmestyi vuonna 2013 ja sen jälkeen on ilmestynyt viisi osaa. Sarjan kuudes osa ilmestyy tänä keväänä ja puhutaan siitä kohta tarkemmin. Teokset ovat avoimesti saatavilla seuran verkkosivuilla ja journal.fi -palvelussa. Miten sinä luonnehtisit tätä Viipuri, kulttuurin kaupunki -sarjaa?

 

Pentti Paavolainen: Silloin ku minä tulin tähän puheenjohtajan tehtäviin noin vuonna 2010, niin elettiin näiden toimitteiden kannalta semmosta pientä notkahdusta. Toimitteet oli aloitettu jo 1970-luvulla ja siellä oli merkittäviä - kaikki karjalaistaustaiset professorit oli kirjoittanut, se oli tehnyt hyvää humanistista perustutkimusta ja koskien nimenomaan Viipurin historiaa. Ja siinä oli tapahtunut sitten sellaista ehkä ikääntymisen myötä sitä, että kontakti tiedekenttään oli vähä vähäisempää, ja silloin kun mä olen aloittanut, niin sitten käytiin näitä keskusteluja, että miten me jatketaan ja sitten päädyttiin aika pian muistaakseni siihen, että kannattaa tehdä toimitteita edelleen, mutta nostaa ennen nykyaikaisen ja tämänhetkisen tieteen tekemisen statukseen ja yliopistollisen statukseen, koska se on ainoa tapa rekrytoida nuoria tutkijoita sitten Viipuri-aiheiden kimppuun. Ja koska Viipuri on ollut aina, tai aina, mutta tietynlailla se niin helposti putoaa muiden kuin karjalaisten mielistä pois. Karjalaiset sen muistaa aina ja ihmiset aina hermostuu, taas nuo  karjalaiset puhuu Viipurista, mutta se on kun samanlailla kuin Ruotsi ei voi kirjoittaa omaa historiaansa ilman Suomea, niin Suomi ei voi kirjoittaa oma historiansa ilman että Viipuri, Lahjoitusmaa ja koko Kannaksen alue on on jollakin lailla tai Pietarin läsnäoloa pidetään mielessä. Näistä eri alkuvaiheen toimittajasta niin mä jäin miettimään, että mikähän näissä olis ehkä merkittävin. Siinä on tämä muuttuvien tulkintojen Viipuri joka yksi joka on näitä avain avain otsikoita näissä julkaisuissa. Ja se tarkoittaa juuri sitä, että se kuva - sekä tutkijoiden kuva, että sitten populaaritieteessä se kuva, mikä Viipuri on ja mikä sen tehtävä on. niin se on vaihtunut. Meillä on varhaisimmat Viipurin kuvaukset on jo Pietari Suuren jäljiltä venäläisessä matkakirjallisuudessa on paljon. Niitä on yhdessä meidän toimittajan artikkelissa käsiteltyjä ja sitten meillä on suorastaan tämmöinen vähän niin kuin svekomaaninen tulkinta. Ja sitten meillä on ollut yltiöfennomaaninen tulkinta Viipurista, jos nyt käytän näitä yleistermejä. Ja nyt tärkeintähän tietysti tän päivän historio-grafisen työn kohdalla on aina se, että siinä mukana tämä analyysi siitä, miten on luettu, miten on tulkittu, mikä on Viipurin asema. Suuri murroshan tapahtui joskus jo silloin kun professori Klinge aikanaan nosti, että Suomen historia pitää tarkastella Venäjän keisarikunnan näkökulmasta myöskin. Ja tämmöstä kansallisesta kapeestä luovuttiin. Me ollaan nyt tällä hetkellä tässä toimittajien sarjassa on ihan ilman muuta oltu nyt tässä juuri meta, et siinä on mukana tää tämmönen metataso ja analyyttinen taso sitten tästä miten Viipuria on kuvattu ja mitkä sieltä vähän sitten katsottu syrjään tai unohtunut kokonaan. Ja näitä detaljien on paljon, mutta niinku sanottu niin löytyy kaikkea löytyy kaikki sieltä. Näistä esi-isistä taikka näistä patres, näistä edellisen sukupolven professorijäsenistä, jotka seiskytluvun alussa nää toimittajat pisti. liikkeelle, niin siellä yksi ehkä merkittävimpiä oli Otto Iivari Mörman, joka teki meidän julkaisun numero kaksi, kirjoitti yksinään. Aiheena kaikki Viipurin arkkitehdit, jossa hän käy pienoisbiografiat sitten kaikista, nää on kaikki seiskytluvulla sellaista tietoa minkä vielä tämä vanha polvi on osannut hankkia ja nyt hauskintahan on viimeinen uutinen, sinä Satun varmaan tiedät mitä te olitte hallituksessa miettineet, mutta kysymys on siitä, nyt venäläiset halua kääntää senkin venäjäksi, koska se Viipurin kiinnostus tämän hetken Venäjällä on niin suurta. He ovat ylpeitä kaupungistaan, he näkee miten erilainen, poikkeava kaupunki on tää Viipuri heille. Vaikka siinä on pari sukupolvea, joilla ei ole ollut mitään kipinä tai intressiä tai resursseja sitä kunnostaa ja suomalaiset tietysti seuraa tätä innolla ja meidän näistä erilaista Karjalaan liittyvistä seuroistam niin VSKS on ollut aina tän yhteistyöhön - nykyviipurilaisten kanssa tehtävän yhteistyön ja kommunikaation, ja ennen kaikkea tutkijoiden välisen vuoropuhelun kannattajia, mutta se on tietysti kielitaitokysymys, koska meillä sitten taas ne ihmiset jotka reaalisesti puhuu ja pystyy kirjoittamaan venäjäksi niin heitähän on kovin vähän. No tällä hetkellähän hallituksessa on vissiin parikin henkilöä, jotka siihen pystyvät ja se on oikein hyvä.

 

Satu Gröndahl: Kyllä, tosiaan on tehty ja tehdään jatkuvasti myöskin varmaan enenevässä määrin venäläisten tutkijoiden kanssa myös yhteistyötä tässä Viipuri-tematiikassa. Ja kuten nyt tulikin esiin jo, niin tässä toimitesarjassa, tässä Viipuri, kulttuurin kaupunki ja toki aikaisemminkin, niin tässähän on, tämä on hyvin monitieteistä tutkimusta. että tässä on paitsi historian tutkijoita, taiteen, perinnetieteiden, arkeologia, kulttuuriantropologia, hyvin monenlaisia tieteenaloja edustettuna.

 

Pentti Paavolainen: Kaupunkitutkimusta unohtamatta ja sillä lailla tämä ajatus, että seura voi olla tämmönen foorumi tai yhteisfoorumi, jossa myöskin ehkä tämmöset Suomen yliopistojen välisiä jännitteitä voidaan purkaa olla yhdessä tässä tieteellisessä seurassa, niin se on musta erittäin erittäin arvokas asia. Meillähän on myöskin tästä jos mä ajattelen tätä miten tämä historian graafinen, elikkä se tapa kirjoittaa historiasta on muuttunut, niin meillähän on myöskin ihan jännä henkilö Juri Shikalov -niminen tutkija, joka vaikuttaa Joensuussa ja hänellähän on loistavia artikkeleita eri foorumeillakin, että ikään kuin mikä on ollut se Neuvosto -vuosikymmenten erilainen suhtautuminen kaupungin historiaan ja millaisena se Venäjällä on esitetty se kaupungin historia ja se on meille suomalaisille hyvin tärkeä tieto se myös.

 

Satu Gröndahl: Kyllä ja kun mainit tän kaupunkitutkimuksen, iin niin sehän on myöskin sellainen sateenvarjo jonka alle keräytyy luontevasti erilaisia näkökulmia ja myöskin täällä sinä rajakaupunki -tutkimuksena, niin tää Viipuri-tutkimushan on myöskin ihan kansainvälisen tutkimuksen polttopisteissä.

 

Pentti Paavolainen: Kyllä kyllä, mä muistelen nyt kyl on pitkään harkittu, mä en tiedä onko kukaan siihen ehtinyt muilta kiireiltään, mutta silloin kun minä aloitin tässä, niin silloinhan kanssa maalattiin sitä kuvaa et meillä on koko itäisessä Euroopassa varmaan kymmenkunta, toistakymmentä tämmöistä rajakaupunkia jolla on monenkieliset nimet ja jotka ovat vaihtaneet sitten niin kuin hallitsijaa taikka valtiota useassa rauhanteossa aina siirtynyt toiselle. Ja tällaista verkostoa on jonkun erään kollegan kollegan unelmissa välillä siintänyt, mutta se on sitten taas helpommin ideoitu kuin tehty tai helpommin ideoitu kuin saatu projektiksi, jolle voi ahkean niin paljon rahaa kuin se tarvitsisi.

 

Satu Gröndahl: Niin ja tämmösessä niin kuin monikielisyyden, monikulttuurisuuden kaupunkina ja näiden kysymysten kautta myöskin, niin Viipuri-tutkimushan on aivan todella ajankohtaista ja kaikki pakolaisuuteen, siirtolaisuuteen liittyvät kysymykset jotka nyt sitten tässä meidän seuraavassa toimitteessa, viimeisimmässä toimittajassa nousee myös erityisesti esiin. Tämähän on myös äärimmäisen ajankohtaista et mikä on ollut evakkojen, siirtoväen kohtalo, Suomessa asettuminen uusille asuinsijoille, sopeutuminen tänne. Tämä on todella ajankohtasta problematiikkaa nyt kaikkialla Euroopassa, kaikkialla maailmassa ja ehkäpä tästä nyt sitten siirrytäänkin luontevasti tähän meidän kaikkien uusimpaan osaamme. Tän Viipuri, kulttuurikaupunki sarjan kuudes osa, sen nimi on Diasporan Viipuri, muistojen kaupunki sotien jälkeen. Ja tässä toimitteessa tarkastellaan, minkälaiseksi viipurilaisuus ja viipurilainen identiteetti ja elämänmuoto sitten muodostuivat sotien jälkeisinä vuosikymmeninä aina tähän päivään asti. Ja tässäkin toimitteessa on mukana myös venäläisen tutkijan näkökulma ja kahdessa artikkelissa hyödynnetään suomalais-venäläisiä kyselytutkimuksia. Mä olen toimittanut tämän Diasporan Viipuri-teoksen yhdessä dosentti Kristiina Korjonen-Kuusipuron kanssa. Ja todella nämä ajankohtaiset kysymykset, kun siinä ovat esillä ja vaikka sen fokus on on Viipurissa, niin myös monet yleiset siirtokarjalaisiin ja evakkoihin liittyvät kysymykset nousevat esiin ja koskettavat kaikkia, joilla on sukujuuriaan luovutetussa Karjalassa. Ja sen lisäksi tietysti tätä yleistäkin kiinnostavuutta on vielä laajasti sen lisäksi. Sinä olet kirjoittanut tähän Diaspora -toimitteeseen kiinnostavan ja laajan artikkelin, Karjala kulttuurisena traumana Suomen teattereissa. Ja tämä trauman käsittely kulkee punaisena lankana koko Diasporan ajan läpi. Minkälainen oli mielestäsi teatterin merkitys evakkosukupolven sopeutumiselle sotienjälkeiseen Suomeen?

 

Pentti Paavolainen: Joo tuota sopeutumisasiaa mä just jäin miettimään, että osa ihmisistä ei tavallaan ei koskaan sopeutunut siihen. Jos ajatellaan, että meillä on tämä Kekkosen Suomi, jossa meidän piti yhtäkkiä olla venäläisten ystäviä. Osahan ei sopeutunut ja toisaalta karjalaiset paljon oli omissa piireissähän ja vahvistivat omaa identiteettiä näin. Ehkä sen voi sanoa tietysti, että tämä kysymys siitä, että teatteri oli hirveän tärkeä asia Viipurissa, niin se on asia joka dokumentoituu yleensä muistelmissa kaikkien näyttelijöiden ja kaikkien muiden muistelmissaan sanottiin, et viipurilainen teatteriyleisö oli parasta. No sitten viipurilainen teatteriyleisö siirtyi sitten Lahteen ja Turkuun ja Helsinkiin ja Tampereelle suunnilleen ja joitakin näyttelijöitä sitten oli pitkään semmosia omina. Ja mä sanoisin näin, että oikeastaan tonne 60-luvulle asti, niin tavallaan Karjala esiintyy sellaisten kuin idyylikuvien näköisten näytelmien piirissä, jossai ei paljon draamaa oikein olekaan. Ne on tavallaan semmoisia pehmeitä muistohetkiä ja huumorin hetkiä. Siellä on yksi hirvittävän vahvasti kirjoitettu perusdraama on Unto Seppäsen evakkoromaani. Ja siitäkin tulleet filmatisoinnit on kestäneet erittäin hyvin aikaa, että tavallaan siellä on on käsitelty se koko trauma, mutta muuten sitten vähemmän. Ja mä sanoisin, että mä olen 25, 30-vuotta sitten omaa väitöskirjaani varten, mä käsittelen siinä 1960-luvun suomalaisia ohjelmistoja. Niin silloin mä muistan sen väitöskirjan syntyhetken ja se oli semmonen, jossa mun tajusin, että viulunsoittaja katolla siinähän on ne kaikki. Ja se tarkoitti sitä, koska se oli musikaali joka silloin tuli New Yorkista ja sitä esitettiin Suomessa siis kun 12, 13 produktiota ympäri maata ja katsojia oli puoli miljoonaa ja mitä siellä oli, niin tajusin, että siinä on paitsi se maaltamuutto, et yhtäkkiä maalta muutetaan kaupunkeihin, niin siinä oli ekan kerran tavallaan kollektiivisesti kylä, joka karkoitetaan ja ihmiset - ja se päättyy siihen hienoon loppukuvaan, missä koko (Anakefkan) kylä lähtee kärryjen kanssa länteen. Ja tämä on se, että tää oli vaan mun niin voimakas oivallus ja se liittyy nyt sitten tähän, että teatteritutkimushan on aina myöskin tätä niin sanottua tunteiden historiaa. Ja siitä me päästään tähän historeografiseen käänteeseen mitä me eletään, on eletty nyt viimeiset ehkä 5-10 vuottakin, jossa ikään kuin fokus onkin siellä yksilön kokemuksessa ja tuntemusten rakennehan on tämä yksi termi jossa ajatellaan niin, että tietyllä tavalla rakennetut tilanteet, oikeuden ja vääryyden kokemukset ja kaikki tämmöset, että mitä ihmiset kokevat niin se sama on silloin vetoavaa. Teatteriesitys on rakentanut niitä samoja arvoja jotenkin samaan tapaan, samaan malliin ja siitä seuraa sitten se, että tämä populariohjelmisto on ollut minun tutkimuskohteenani aina juuri näistä syistä. Sitten meillä on seiskytluvulla. Vähän vaikeampi ja vaikeampaa suhdetta juuri näistä tunnetuista poliittista syistä. Oikeastaan vasta sitten 80-luvun loppupuolella nousee sellaista draamaa, jossa karjalaisuudesta saa taas puhua tai se on ikään kuin, jossa se karjalaisten trauma vuodet, niin tavallaan niitä katsotaan kunnolla päin. Taikka tehdään niin niin merkittävien kirjailijoiden toimesta kun Eeva Kilpi ja Anu Kaipainen, mutta myöskin sitten muiden, esimerkiksi paljon kesäteattereille kirjoittaneiden toimesta tehdään evakkoaiheisia näytelmiä niistä. Ehkä suurin on sitten tää Anu Kaipaisen evakko ooppera -niminen hanke, jota sitten osittain harrastajavoimin tehtiin, siinä oli myös ammattilaisia toki mukana. Eli sanotaan näin, että se karjalaisten koko trauma tai koko tragedia tietyllä tavalla on sitten tässä vasta kahdeksankyt, yhdeksänlyt luvun ja näin näiden Neuvostoliiton murtumisvuosien aikana sitten käsitelty ja teatterissa isommin. Mutta sanotaan näin, että sen pystyy sanomaan, että karjalaiset ovat olleet aina hyvää teatteriyleisöä, koska siihen liittyy tätä emotionaalinen asioiden oleminen pinnalla, niin karjalaiset on olleet aina piristysruiske sitten kukin oman kaupunkinsa teatteriyleisöjen joukossa.

 

Satu Gröndahl: Ja hyvin onnistut siinä artikkelissasi osoittamaan niin kuin tämän kaaren, myöskin teatterin kautta, että miten tämä trauman käsittely sotien jälkeen, minkälaisia vaiheita ja eri sukupolvien vaiheita siinä myöskin on.

 

Pentti Paavolainen: Ja tässä on avain sitten suuret ikäluokat, jotka olivat lapsuudessaan karjalaisperheissä kuulleet niin kuin mitä sanotaan, fed up, kurkkua myöten, tätä karjalaisuutta ja sanoutuivat siitä irti. Joskus taas sitten palasivat kun isä ja äiti ja piti kuitenkin vielä viedä niille suurelle kesäjuhlille ja ne ei olis pärjänneet, jos ei niiden lapset olis niitä sinne auttaneet, että kun se on ollut hirveä sakeaa se karjalaisuuden ylläpitäminen, joka on sitten samalla sitonut nämä. Muistan mulla on itsellä on käynyt samanlailla, että se kuuluu mun lapsuuteen, mut sitten opiskelu, oppikoulu ja koulun opiskeluvuodet, niin ei sitä missään kehuskeltu näitä juuria. Et se oli jollakin lailla semmonen vähän nolo ja että anteeks nyt vaan, mutta että munkin oma kiinnostus heräsi sitten 80-luvulla kun Venäjänkin kanssa - Venäjältä tuli sellaisia signaaleja, että avoimuus on hyvä politiikka ja sittenhän siellä venäläiseen tapaan mentiin hyvin jyrkästi siihen, myöskin näitä suomalaisten sotaponnistuksia kunnioitettiin. Ja sitten kaikki sitä seurannut, monia näitä liikkeitä kuten vainajien sotakentiltä vainajien tuomiset takaisin ja evakkovaellukset ja monia näitä tämmösiä jossa tehdään tavallaan sitä asiaa. Sitä eletään uudelleen ja sehän on yksi osa ihmisten tapaa käsitellä identiteettiä.

 

Satu Gröndahl: Ja siinä täs Diaspora-toimitteessa tän Pentin artikkelin lisäksi on, muun muassa siinä käsitellään Viipurista tuodun esineistön merkitystä kodin tunnon luomisessa ja viipurilaisuuden ylläpitämisessä sotien jälkeen. Evakkojen käsittelyä historian oppikirjoissa, nykynuorten Viipuri käsityksiä, suomalaisten ja venäläisten Viipurin rakennuksille ja paikoille antamia merkityksiä, Viipurin pienoismallia Etelä-Karjalan museossa, Karjalan käsittelyä kirjallisuudessa, hyvin monia monia kiinnostavia artikkeleita.

 

Pentti Paavolainen: Meidän tapauksessa voi olla ihan ylpeä tässä sikäli, että kun heti sotien jälkeen seuralla ei ollut oikein, kukaan jaksanut tehdä mitään, niin siellä onneks on kuitenkin kartutettu seuran voimavaroja, että meillä on ollut resursseja sitten tehdä, osallistua kaikenlaisiin hankkeiden rahoittamiseen. Juuri tuo pienoismalli ja samoin sitten aikanaan tehtiin Viipurin kaupungin historia, moniosainen teossarja, jossa oli vielä tätä aiemman polven professorikuntaa kertomassa ja näin päin pois. Ja nythän meillä on tämä Biblioteca Wiburgensis, joka on tämä kansalliskirjastossa oleva kokoelma, jossa on sitten paitsi meidän seuran 1800-luvun julkaisu, niin sitten myöskin paljon paljon muuta 1800-luvun, myös 1900-luvunkin tekstejä. Mä en ole yltiöpäinen niin kuin sen emotionaalisuuden esille tuoja, mun mielestä pitää ottaa tiede tieteenä. Ja samalla tietää, että jos jossakin lauletaan yhteislauluja, niin sitä alkaa itkettää. Et se on tavallaan näitä molempia asioita voi elää, suhtautua tutkijana ja sit suhtautua itse evakon jälkeläisenä asioihin. Mä sanon vielä tost Viipurin pienoismallista, että mä olen 80-luvulla kun se ei ollut vielä ihan täydessä laajuudessaan, niin mä olen omien teatteritehtävieni takia niin jouduin kerran yhtä DVR:n nuorta tutkijaa, kuljetin heitä ympäri, hänen vaimoonsa ympäri Suomea ja poikkesimme Lappeenrannassa ja katsomme sitä mallia, niin sanoin että olisko teillä Königstedtista tämmönen pienoismalli olemassa, niin hän oli jotenkin täysin järkyttynyt ja sanoi että meillä ei voisi ikinä olla olla mitään tällaista. Mutta tämä oli DVR:n aikaa, että ei ollut vielä silloin muuri murtunut, mutta onhan siellä. Saksalaisillahan on samanlaisia näitä evakko-yhdistyksiä tämmösiä, että kyllä tässä näissäkin teemoissa vertailevaa tutkimusta on. Ja sit mulla vielä yksi idea, jos haastattelija on kiinnostunut, niin sanoisin myös, että yksi kipeä ja tähän tunteiden historiaan liittyvä kysymys on se, levottomuus. Se, että kuinka paljon karjalaisissa perheissä ja juuri suuris ikäluokissa ja näin päin pois on sit kuitenkin ollu semmosta peruslevottomuutta, perus kodittomuuden tunnetta, kaikki eivät ole löytäneet niin kuin sitä - nykyään sanottaisiin nisch, siis sitä semmosta koloa niin kuin omalle olemiselleen, että tietysti tämmönen, että siellä on myöskin aika lailla traagisiakin kohtaloita. Ajattelin ihan alkoholismia ja tällaisia josta on jotakin tuttavan tuttavia jostain tiennyt, että elämä ei ollutkaan niin helppoa. Mutta tää tunteiden, tutkimuksen paradigmat tietyllä tavalla mahdollistaisi myöskin tällaisia kysymyksenasetteluja, jos vain on aineistoja minkä pohjalta toimia.

 

Satu Gröndahl: Varmasti näin ja se on sellainen mitä kirjailijat, esimerkiksi Iiris Kähäri ja monet muut karjalaistaustaiset kirjailijat ovat korostaneet juuri tätä. Kodittomuuden ja ikuisen levottomuuden tunnetta, ja ehkä vielä lopuksi sitten tähän meidän seuran viimeaikaisiin ponnistuksiin, niin vois mainita myöskin Jaakko Juteinin hautamuistomerkin ennallistamisen Viipurissa.

 

Pentti Paavolainen: Se oli kiva ja se oli mukava, hieno projekti. Meillehän tuli vaikeuksia, et mehän emme ole voineet sitä vielä paljastaa virallisesti, koska matkustuskiellot on päällä. Mut se oli saatu hyvin käyntiin ja viipurilaiset kiviveistämössä oli asiantuntevaa työvoimaa ja sitten asiantuntevia tämmösiä fiksereita. Et Viipurissa täytyy olla sellaisia ihmisiä joita voidaan käyttää apuna, se on.¨ oikein hieno. Juteini kuuluu näihin, jotka pitää nostaa kansakunnan kaapin päälle, koska ne ei oo koskaan sinne kunnolla oikein päässeetkään ja näin. Hän oli seuramme perustaja, ensimmäinen allekirjoittaja meidän seuran perustamiskirjassa ja sitten on vielä semmonen hassu yhteensattuma, että menen ensimmäinen puheenjohtaja oli Kaarlo Bergbomin isä, elikkä hovioikeudenneuvos Johan Erik Bergbom, jokaoli sitten tarpeeksi, niin hän oli oikeastaan aika jyrkästi sitten niin kuin suomen kielen puolesta, esiintyi 40-luvun Viipurissa, 1840-luvun Viipurissa.

 

Satu Gröndahl: Suuret kiitokset Pentti sinulle tästä keskustelusta ja varmasti toivotamme kaikki tervetulleeksi Viipurin suomalaisen kirjallisuusseuran tutustumaan näihin meidän toimitteisiimme ja tervetuloa tutustumaan meidän toimintaamme ja osallistumaan seminaareihin ja jäseneksi.

 

Pentti Paavolainen: Ja jäseneksikin varmaan jos on tieteellistä ambitiota.

 

Satu Gröndahl: Kiitokset Pentti Paavolainen seuran kunniapuheenjohtaja tästä keskustelusta.

 

Pentti Paavolainen: Kiitos itsellesi.

 

Outro: Viipurin suomalaisen kirjallisuusseuran julkaisuja välittää tieteen oma kirjakauppa, Tiedekirja, www.tiedekirja.fi.