Tekstivastine Tiedekirjan podcast-jaksosta Saman taiteen lapset

Uutiset   8.10.2021 12.29

Tämä on tekstivastine Tiedekirjan podcast-jaksosta Saman taiteen lapset. Tiedekirjan podcastsarja esittelee tieteellisiä seuroja ja niiden julkaisemia teoksia. Teokset löytyvät tiedekirjan verkkokaupasta.(link is external) Tiedekirjan podcastit löytyvät Soundcloudista(link is external) ja Spotifystä.

Tässä jaksossa keskustellaan Leena Valkeapään teoksesta Saman taiteen lapset. Muinaismuistoyhdistyksen varapuheenjohtaja Elina Räsänen haastattelee Valkeapäätä. Teos löytyy Tiedekirjan verkkokaupasta.

 

Tekstivastine: Tiedekirja: Saman taiteen lapset lyhennetty

 

Elina Räsänen: Suomen muinaismuistoyhdistyksellä on ollut ilo julkaista ja kustantaa Leena Valkeapään teos Saman taiteen lapset, joka kertoo Suomen muinaismuistoyhdistyksen historiasta ja erityisesti Suomen muinaismuistoyhdistyksen tekemistä taidehistoriallisista tutkimusretkistä vuosina 1871 ja 1902. Minun nimeni on Elina Räsänen, olen muinaismuistoyhdistyksen varapuheenjohtaja ja keskustelin tänään dosentti Leena Valkeapään kanssa hänen tuoreesta kirjastaan. Hei Leena!

 

Leena Valkeapää: Hei.

 

Elina Räsänen: Tämä on pitkän ajan ja pitkällisen tutkimustyön tulos sulla nyt tää kirja, ja oot ollu tän aiheen parissa aiemmissakin julkaisuissasi, mutta nyt tähän nyt on kaikki koottu sitten tähän. Sä oot korostanut tässä myös sitä, että mikä liittyy tähän otsikkoonkin ”saman taiteen lapset", joka ehkä saattaa hämmentää hieman ihan äkkiseltään, että mites nämä nyt tähän liittyy, niin olet korostanut tätä taideteollisuuden osuutta nyt tässä, niin avaisitko vähän tätä otsikkoa ja mihin se nyt oikeastaan liittyy?

 

Leena Valkeapää: Saman taiteen lapset tulee oikeestaan ihan sanasta sanaan Emil Nervanderin eräästä kirjeestä, jossa hän kertoo Hattulan vanhan kirkon veistoksista ja seinämaalauksista, jotka huusivat apua häneltä ja sanoivat, että emmekö mekin ole saman taiteen lapsia kun nuo kuvat etelässä joita kaikki ihailivat, ja se se oli musta niin hyvin sanottu se Nervanderin kuvaus siitä tilanteesta on niin loistava, niin se jäi minulle mieleen ja sit se alko sillä tavalla kypsyä siinä tutkimusta tehdessä, että oikeestaan tässähän onkin isompi idea ja niin kuin mahdollisuus tälläiseen koko aihetta kattavaan otsikkoon, joka tietysti on myöskin ajatus on se et se on sen verran jännittävä että se ehkä herättäs huomiota et mikäs tää tällanen kirja on. Et lukee sitten eteenpäin myöskin sen alaotsikon. Mutta mun ajatukset ajatukseni on siinä siis se, että ei kannata erotella, kun puhutaan 1200-luvun jälkipuoliskosta, niin asioita niin tiukasti omiin karsinoihinsa, että on vapaat taiteet ja on tutkimus ja on se mitä me sanotaan nyt taideteollisuudeksi niin edes päin, vaan että ne voidaan nähdä ikään kuin saman taiteen lapsiksi, että ne on sellasta yhtä yhteistä kenttää, joka toisinaan saattoi toimia aika eri tavalla kuin mitä me nyt odotetaan ja ajattellaan. Ja että tässä itse asiassa ne menneet ajat ja se muinaisuus ja muinaisuuden tutkiminen, vanhojen aikojen tutkiminen, niin se on se joka tuo ne saman taiteen lapsiksi.

 

Elina Räsänen: Joo jos mennään ihan nyt vielä tän tutkimuksen semmosiin perusteisiin, niin näitä retkiähän oli kahdeksan. Sä oot jakanut tässä tän kirjan näitten retkien mukasesti, niin et jokaisesta retkestä on oma luku ja sitten on vielä nää väliajat täällä retkiä takana. Tässä on ollu monta tapaa miten tätä, niin kuin aina kirjoissa ja tutkimuksissa, että millä tavalla sen kaiken materiaalin tuo esille mitä on tutkinu. Sen lisäks siellä liikkuu myös sitte nää ihan tämmöset henkilökuvaukset, jotka on fontin avulla sitten erotettu tässä tekstissä vähän, et siel on myös tämmösiä pienoiselämäkertoja voisko sanoa tämmösistä osittain myös ihan nykyään aika tuntemattomastakin henkilöistä. Oliko sun mielestä vaikeata päätyä tähän rakenteeseen tai millä tavalla päädyit tähän?

 

Leena Valkeapää: Oli vaikea päätyä. Ensinnäkin mä kirjotin tuota kaksi vuotta ihan siis sitä käsikirjoitusta ja ensimmäinen puoli vuotta meni oikeestaan ihan sellasessa painimisessa sen kaiken aineiston ja sen tekstin kanssa, että miten ihmeessä mä ratkaisen tän, et miten mä kirjotan ihan pelkästään jo ne retket. Jokaisen yksittäisen retken alusta loppuun asti niin, että kukaan jaksaa lukee niitä, koska se on väistämättä semmosta toisteista, että saavutaan jollekin paikkakunnalle, mennään tutkimaan kirkko, tehdään siellä tiettyjä asioita ja sitten lähdetään eteenpäin, kuljetaan hevosrattailla, saavutaan seuraavalle paikkakunnalle kirkonkylää ja niin edespäin et miten sen pystyy ratkaisemaan niin et siit tulee luettavaa tekstiä.

 

 Ja sitten tämä, että lopulta mä sit ratkaisin sen näin et siellä on ne väliajat, niin se tuli ihan siitä, että huomasin että olin mahdotonta sieltä et jos ne ois ollut niissä retkien kuvaus luvuissa, niin sit sielt ois pitäny koko ajan - ensin alottaa se silleen, että mitä tässä on tapahtunut ja kuinkas nyt tälle retkelle nämä ihmiset tulikin mukaan ja mittä kariutuneita suunnitelmia siellä on. Se ois tehny siihen retkiluvun alkuun aina semmosen ison tukkeen, et nyt mä ratkasin näin niin mä pääsen lähtemään heti, kun se retkikunta ikään kuin lähtee liikkeelle se lähtee heti ensimmäiseltä luvun riviltä ja sitten se retki päättyy, niin se luku päättyy. Ja kaikki se muu mikä niitten retkien välillä tapahtuu, niin se on siellä väliaika luvuissa. Siellä on myöskin saattaa olla aika pitkä aika, et se pisin väliaika on siinä yksitoista vuotta, niin siinä ehti tapahtua. Muun muassa perustettiin muinaistieteellinen toimikunta, ett siinä tuli siis tämmöstä niinku todella isoa asioita.

 

Elina Räsänen: Ja sitten yks tällanen linjaus jonka olet tehnyt tän kirjan kanssahan on nyt sitten se, että tämä pääasiassa tämä kuvitus joka on todella kiinnostava ja hieno tässä, niin täällä on sekä valokuvia, erilaisia tilannekuvia täältä retkiltä, muutamia henkilökuvia, mutta sit pääasiassa nimenomaan näitä retkillä tehtyjä dokumentaatio piirustuksia. Ja näähän on monet tai oikeastaan suurin osa siis kokonaan aiemmin julkaisemattomia, et se on siinä mielessä monellakin tapaa tosi arvokasta esinetutkimuksen kannalta ja erilaisten. interiöörien ja kohteiden tutkimuksen kannalta. Tarttui esim. silmään täällä tämä Finströmin kirkosta oleva oleva kuva, jossa näkyy et tää keskiaikainen alttarikaappi on osa tämmöstä alttarilaitetta, jossa alla on viimeistä ehtoollista kuvaava taulu, tämä kuva. Nythän siinä on sit tää viisaat ja tyhmät neitsyet predella tän alla, eikä tätä systeemiä ollenkaan, että sitte taas itselleni tietysti näitten alttarikaappien ja puuveistosten tutkijana heti kiinnostaa kovasti, että ahaa tää Freddellä joka on siinä nykyään, niin että missäköhän vaiheessa se on siihen nyt sitten laitettu.

 

Leena Valkeapää: Tää on hyvä esimerkki siitä, että nää retkikuntien työ ja heidän tekemät kuvat ja se inventointi mitä he tekivät, niin sieltä lähtis avattuun ihan määrättömästi tämän tyyppisiä aiheita juuri, että sinne vois useampi ihminen, useampi tutkija katsoo yhtä kuvaa ja mitä tästä lähtee sit erisuuntiin irtoamaan. Mä esimerkiks otin tuon kuvan sen takia, että minulle se on taas esimerkki niin Nils Månsson Mandelgrenin tavasta piirtää ja tehdä näitä dokumenttikuvia. Josta sitten avautuu tämmöinen ristiriita sen ensimmäisen retkikunnan muiden jäsenten ja piirtäjien, nuorien miesten, piirtäjien ja Mandelgrenin välillä, koska nämä nuoret miehet oli sitä mieltä et Mandelgren ei osannut dokumentoida. Ja että hänen piirustustyyli ei ollu tarpeeks hyvä, et se ei ollut niin tarkka kuin mitä he halusivat, heidän ihanteensa oli. Ja Mandelgren oli kuitenkin tunnettu Ruotsissa tän alan ihminen ja hän oli ollut 1840-luvulta asti tehnyt dokumentointimatkoja Ruotsissa. Niin mulle tää kuva liittyy taas niin kun tähän tähän aihepiiriin.

 

Elina Räsänen: Mandelgreni oli tosiaan nyt sit ainut ulkomaalainen näillä ryhmillä ja hän tuli sille ensimmäiselle retkelle sitte mukaan ja vähän myös ehkä sitten näytti että miten tämmösiä dokumentaatio retkiä tehdään.

 

Leena Valkeapää: Juu, siis Emil Nervander totesi myöhemmin, että Mandelgrenistä oli hyvin paljon hyötyä nimenomaan siinä kun et mitä retkellä tehdään ja miten toimitaan. Et hänellä oli paljon sitä hyödyllistä käytännön neuvoa, mutta tämä tapa piirtää, niin siin oli selvästi niinku ero. Se on kun todennettavissa, että Mandergren teki muun muassa näin et hän tekisi semmosia kevyehköjä luonnoksia ja viimeisteli ne vasta matkan jälkeen, hän toimi niin Ruotsissa. Ja tää oli taas täysin eri linja kuin mitä retkikunnat alustavasti halusi noudattaa.

 

Elina Räsänen: Mainitsi tuossa tuon käytännön työn ja sehän on myös yksi asia joka lävistää tätä sun tutkimusta, et sä tuot esille ei ainoastaan juuri sitä dokumentaatiota ja  sitä tieteellistä työtä mitä siellä tehtiin, vaan myös ihan sitä konkretiaa, kuinka he matkustivat. Ja oot ihailtavasti ottanu selvää erilaisista reiteistä ja vesireiteistä ja maantiereiteistä ja rautateistä ja niin edespäin. Liittyykö tää sit myös semmoseen sun omaan kiinnostukseen, joka liittyy retkeilyyn?

 

Leena Valkeapää: Joo liittyy tää mun oma kiinnostukseni, ylipäätään siis kiinnostukseen tälläsestä et asioilla on aina se käytännön puoli. Ja myöskin se on tehny ymmärrettävämmäksi sen, että mitä niillä retkillä, miks ne retket muotoiltu semmosiksi kun ne on. Ja sitten minkälaisia kuvia saatiin aikaan, niin se selittyy sillä niillä käytännön olosuhteilla. Esimerkiksi ihan pelkästään se, että mä alunperin lähdin selvittämään sen, että mikä on se retkien reitti, niin monesti tälläset kartalla niin kun nykyhetken kartalla -

 

Elina Räsänen: Dynaaminen aika ja monet asiat muuttuivat silloin ihan liittyen liittyen just liikkumiseen ja toisaalta myös tähän teknologioihin joilla tätä dokumentaatiota tehtiin.

 

Leena Valkeapää: Kyllä mua kiinnostaa nimenomaan liikkumisen, matkanteon historia ja ensimmäiset retkethän tehtiin ilman että liikuttiin junalla ollenkaan. Ja sitten se sitte 1880-luvulta lähtien niin selvästi se niin kun junaradat määritteli niitä reittejä. Saatettiin esimerkiksi ilmasta se, että se menee tiettyjen kattojen välistä aluetta tutkitaan. Jotenkin sit kun niitä rautateitä rupes tuleen, niin se oikeastaan yllättävän paljon määrittelee sitä miten hahmotettiin et miten kuljetaan ja miten Suomi jakaantuu.

 

Elina Räsänen: Mut sit myös tämä kamera asia, elikkä tää dokumentaatioon liittyvä kehitys.

 

Leena Valkeapää: Niin siinä näkyy kanssa se, että retkikunnat sai mukaan kameran vasta viidennelle retkelle, eli 1892 oli ensimmäisen kerran kameran mukana. Ni se on jännittävä hetki kun yhtäkkiä sieltä sitte tuleekin valokuvia esille, et kun neljä retkeä on lyijykynä piirustuksia ja akvarelleja nyt lähinnä, niin sit yhtäkkiä tuleekin valokuvia. Siinä on suuri suuri hyppäys. Ja sit se kamera toi myöskin ihan omat ongelmansa, että ne piti kehittää ne valoitetut levyt matkalla ja kantaa mukana. Ja herkkiä ja painavia et se ei ollut millään tavalla ongelmatonta se, että ikään kuin otetaanpas nyt kamera mukaan. Sitä ei ollut mukana sen takia, että se oli niin kallis, että sen hankkimista lykättiin.

 

Elina Räsänen: Yks semmonen tärkeä asia tai tärkee tilanne myös jossa aikoinaan nää retkikunnat tulivat tunnetuksi yleisölle oli tämä näyttely joka järjestettiin täällä Helsingissä ja pidettiin Ateneumissa 1903, jossa tuotiin sitten näitä ihan esineitä joita oli dokumentoitu, mut myös sitten oli esillä näitä piirustuksia joista nytten kirjassasi on näitä kuvia. Miten arvioit sitte sen näyttelyn vaikutusta tai oliko se tämmönen - siellä kävi paljon ihmisiä sä hyvin avaat sitä täällä, mut oliko se kuitenkin sitten aika lyhytaikanen, sehän vähän jotenkin tuntuu kuitenkin hävinneen sillä tavalla tietoisuudesta.

 

Leena Valkeapää: Se oli lyhyt aikainen se tais olla kaks viikkoa auki. Ja muutenkin tuon  näitä näyttelyitä esille, niin näistä retkien retkien kuvista järjestettiin aikasemminkin, jossa oli nimenomaan niitä vaan retkien kuvia esillä niin järjestettiin näyttelyitä. Ne oli aina kauheen lyhyen aikaa auki. Niis kävi paljon ihmisiä mut sit ne oli viisi päivää auki tai jotain semmosta. Nyt tämä 1903 näyttely oli tosiaan kaksi viikkoa auki ja sen tekemiseen oli käytetty kyllä paljon aikaa ja energiaa, ja sitten siinä yhteydessä myöskin hankittiin näitä esineitä. Sitä on ehkä vaikea arvioida, että unohtuko ne nyt kuitenkin erityisesti, must tuntuu et erityisesti tämä 1903 vuoden näyttelyn niin olis semmonen, et se saatto nostaa aika ratkaisevalla tavalla esille tätä olemassa oleva esineistöö ja liittyy sit taas kansallismuseohankkeeseen ja mitä mahdollisesti sinne tulisi esille. Siinä näyttelyssä nimenomaan korostuu keskiajan esineistön merkitys.

 

Elina Räsänen: Mutta et just se, että tää sun kirjahan tarjoaa tosi paljon myös näiden maalaus- ja piirrustuskuvien muodossa tämmöstä ihan tutkimusaineistoa sitten muille.

 

Leena Valkeapää: Kyllä ja sitten täytyy muistaa, että jokaisesta retkikunnasta tehtiin kertomus jotka on varsilla laajoja. Joissa käydään, kuvataan sanallisesti sitä mitä nähtiin ja myöskin ne siis mistä tehtiin kuva, et itse asiassa niissä kertomuksissa on huomattavasti siis sanoisin monikymmenkertainen määrä vielä kaikkea muuta. Et ainoastaan ihan pienestä osastahan tehtiin vaan kuva. Ja se oli se mitä retkikunnilla oli aina edessä kun he tuli uuteen paikkaan ja uuteen kirkkoon, niin he tutkivat sen ja sitten piti hyvin nopeasti päättää, että mitkä ovat ne esineet joista tehdään kuva. Se ei kuitenkaan se määrä ollu yleensä 15 kuvaa enempää. Ja sitten sen ajan kun retkikunnan piirtäjät tekee kuvia, niin he todennäköisesti, niin kuin Nervander aina kirjotti niin paljon ylös kaikkea kun mitä vaan ehti.

 

Elina Räsänen: Mikä sun mielestä oli kaikkein kiinnostavin näistä retkistä?

 

Leena Valkeapää: Sitä on vaikea, ehkä kaikkein eniten mua kiinnostais 1887 tehty retki, että mitäs siellä tarkalleen ottaen tehtiin, koska se on ainut mistä ei oo sanomalehdissä julkaistuja matkakirjeitä. Eli semmonen tähän kirjaan koonnut tän retkikertomuksen ja tehtyjen kuvien ja muutamien muitten lähteitten perusteella. Mut se mua tietysti itseäni kiinnostais senkin takia, että kun se kävi kotipaikkakunnallani eli Sääksmäelle, mut mul ei oo sitä näitten matkakirjeitten kuvausta nyt sitten missä kuvattais tai Nervander kuvaisi, että mitä he tekivät esimerkiksi Voipaalan kartanossa siellä käydessään ja niin edespäin.

 

Elina Räsänen: Näistä paikoista vielä, että näitten retkikuntien työssähän korostuu Varsinais-Suomi ja Turun seutu, Rauma, mutta toisaalta he menivät myös ihan Pohjoseen Keminmaalle asti ja siellä on -

 

Leena Valkeapää: - Tornio -

 

Elina Räsänen: - Tornioon asti ja myös Hämeessä oltiin, että kerrotko siitä, että mikä alue jäi tai mitkä alueet jäivät kattamatta ja miksi painotus oli se mikä oli?

 

Leena Valkeapää: No siihen jäi itseasias semmonen aukko tähän Lounais-Hämeeseen, mitähän aluetta se nyt oikeestaan, tosta Lopelta länteen, niin siin on iso alue jossa ei käyty ollenkaan. Ja sitten Porin ja Uudenkaarlepyyn välinen se rannikkoalue jäi täysin tutkimatta. Ja sitten koko siis niin kun Helsinki, Hollola linjasta, niin itään kaikki. Keski-Suomi jäi täysin tutkimatta, et sieltä jäi valtavia alueita tutkimatta.

 

Elina Räsänen: Kertooko tämä myös näiden retkeilijöiden omista taustoista?

 

Leena Valkeapää: Joo ja ylipäätään siitä, että kyllä niissä oli semmonen länsisuuntaus mun mielestä näissä retkissä ihan heti alusta pitäen. Nimenomaan lähdettiin siitä, että Turun ympäristö ja Satakunta, Varsinais-Suomi, että ne on Suomen kulttuurin kanta-aluetta niin kuin sanottiin ja sitte Ahvenanmaa vielä, ja lähdetään liikkeelle sieltä se tutkitaan ensin ja sitte lähdetään niin kuin vähitellen kattamaan muuta Suomea. Täältä lähdettiin sit tekemään toisen laajoja kaarroksia mm. Hämeestä Satakuntaan, niin se oikeestaan ne muodostaa semmosen aika hienon kuvion nämä retket. Sitten taas 1896 muutettiin suuntaa ihan täysin ja lähdettiin Pohjanmaan rannikolle sieltä tosiaan Uudestakaarlepyystä ylöspäin. Nyt tosin saattaa korona ehkä hieman vaikuttaa tähän miten tämä kierros lähtee liikkeelle, mutta tämmönen kuitenkin on tulossa.

 

Elina Räsänen: Joo se on tosiaan nyt merkkivuosi yhdistyksellä. Ja nyt jos ajattelee, että mä oon tässä jo tuon useamman kerran esille miten merkittäviä nää retket ja nyt tää sun tekemä työ niiden tunnettuuden eteen on taidehistorialle ja taidehistorian tutkimukselle, esinetutkimukselle, keskiajan tutkimukselle, mut miten määrittelisit ihan ylipäänsä näin Suomen historian kannalta tai Suomen kulttuurihistorian kannalta näitte retkien merkitystä?

 

Leena Valkeapää: Ne oli tärkeitä sillon omana aikanaan, koska niistä kirjotettiin niin paljon. Et kyllähän ne toi tätä asiaa sanomalehtiä lukevan sivistyneistön tietoisuuteen. Ja varmaan sitten myöskin vaikuttivat niillä paikkakunnilla aina jossa käytiin, jonne tule se 4-5 nuorta herrasmiestä ja yhtäkkiä lähtee tutkimaan kirkkoa ja näistä eroon - mä oon nimenomaan, no nyt mä teen sitä kiertonäyttelyä, mut sitte seuraavaks ajattelin kirjoittaa juuri tälläsen, jossa poimisin joitakin sellasia ku esineitä ja toisin niitä tänne et mitäs niille sitten tapahtui ja mitä niihin liittyy. Mutta katsotaan mitä siitä tulee.

 

Elina Räsänen: Hienoa no minä ja muut lukijat odotamme sitä innolla, kiitos Leena keskustelusta!

 

Leena Valkeapää: Kiitos.